Ylikunnosta

Olen urheillut koko elämäni ja olen käynyt kaikenlaisia ylirasitustiloja läpi elämäni aikana. Olen hiukan liian extreme-ihminen, eikä minua pitele mikään, kun innostun jostakin.

Rasitusvammoja minulla on ollut polvissa ja erilaisia ja eriasteisia jumeja on ollut selässä erinäisistä syistä. Minulla on selkärangassani yksi nikama liikaa, joka on aiheuttanut ongelmia, kun sen takia ristiselkäni välilevyt ovat hiukan liian ahtaissa paikoissa. Muutamaan otteeseen on hermoja jäänyt pinteeseen juuri noihin kohtiin ja siinä onkin sitten kadonnut tunto niin yksittäisistä varpaista, kuin sormistakin.

Vuosien aikana on siis jokuseen otteeseen tullut romahdettua aika pohjalle, kun urheilu ei olekaan ollut kropalleni hyväksi, vaan enemmänkin tuhonnut sitä. Vuonna 2014 tuli koettua tosiaan niin hermopinteistä johtuneet tunnottomat varpaat ja sormet, rasitusmurtumat jalkapöydässä ja nyt sitten vuoden lopun kohokohtana ylikuntokin, joten nyt on aika ruveta pohtimaan treenaamista ihan kunnolla.

Olen siis viime maaliskuusta saakka urheillut päivittäin, usein parikin kertaa päivässä. Lajeinani ovat olleet pääosassa voimaharjoittelu ja sen lisäksi TRX-treenit, pyöräileminen niin tasaisella, kuin maastossakin ja lisäksi vielä juoksu ja crossfit. Kesällä kävin kahdella kolme päivää kestäneellä bootcampillä, jotka koostuivat TRX:stä, erilaisista Tabata, Calisthenics ja muista oman kropan painolla terhdyistä intervallitreeneistä ja juoksemisesta. Bootcampeja edelsi aina muutaman viikon todella rankat valmistautumisajat, joiden aikana kroppa kyllä pistettiin todella koville.

Bootcamp kesäkuu 2014

Suurin ongelmani treenissäni on siis se, että teen yksinkertaisesti liikaa. Punttiskertoja olen pitänyt viikossa yleensä neljä, joiden lisäksi vielä 1-2 TRX-treeniä ja 3-4 cardiokertaa, vähän riippuen viikosta. Tuosta määrästä voi päätellä, että palautumiselle ei ole jäänyt paljoa aikaa. Palautuminen on koko urheilun tärkein asia ja sen olen laiminlyönyt kokonaan. Kesällä saatoin pitää parinkin viikon treeniputkia ilman välipäiviä. Syksyllä sentään pyrin pitämään edes puolentoista viikon välein edes sen yhden välipäivän. Selvähän se, ettei kroppa jossakin vaiheessa enää jaksa.

Ylikunto ei todellakaan ole mikään tavoiteltava tila, eikä mikään vitsi. Hoitamatta jätetty ylikunto voi johtaa hengenvaaralliseen tilaan, joten se täytyy ottaa tosissaan. Tässä sitä on nyt tullut hoettua itselleni, että kyseessä on ihan oikeasti kropan tapa kertoa, että nyt on tullut raja vastaan, jonka olen vielä ylittänytkin.

Joskus luin, että joku vertasi ylikuntoa siihen, kuin olisi jäänyt bussin alle. Mielestäni se oli aika hyvä vertauskuva, mutta minun kohdallani bussin alle jäämisen lisäksi olo oli kuin kahdeksan energiajuoman jälkeen (en juo energiajuomia, mutta voisin vain kuvitella..). Ennen kuin tajusin mistä on kyse, olin ihan järjettömän rauhaton ja hermostunut, en pystynyt nukkumaan ja minulla oli jatkuvasti elohiiri alaluomessa. Lähdin salille motivoituneena, mutta sitten sinne päästessäni en oikein osannut päättää mitä tekisin ja olin jotenkin hyperaktiivinen. Vähitellen oireita alkoi tulla lisää, treenatessa tuli huono olo ja huimasi ja syke veteli taivaissa pienestäkin rasituksesta. Ylireagoin ja stressasin normaalia itseänikin enemmän ihan kaikkea ja olin jatkuvasti huonolla tuulella, eikä huonotuulisuus häirinnyt itseäni, kuten se normaalisti tekisi.

Jatkoin treeniä, kun huono olo oli vain hetkittäistä ja treeni kuitenkin sujui vielä jollakin tavalla. Sitten tuli täysi stoppi, oksensin pari päivää putkeen ja lepopulssi oli melkein 90, vaikka normaalisiti lepopulssini on noin 55. Kroppa veti siis täyden stopin. Viikon odottelin ja ajattelin kokeilla, josko voisin jo treenata, mutta reväytin olkapääni jo lämmitellessä - sitten oli aika tajuta tilanne ja mennä lääkärin puheille. Lääkäri diagnosoi kroonisen ylikunnon ennen, kuin olin kertonut edes puolia oireistani. 

Lääkärireissun jälkeen katsoin väsynyttä naamaani peilistä, mustia rinkuloita silmieni ympärillä ja muutenkin aika räjähtänyttä olemustani. Enpä ollut kuvitellut, että rakastamani urheilu, joka saa minut aina hyvälle tuulelle, olisi tosiaan saanut minut palamaan täysin loppuun. Itseaiheutettu kärsimys, ihan omaa tyhmyyttä ja ylimotivaatiota. Nyt kun mietin, ei edistystä ollut tapahtunut enää pariin kuukauteen, samassa kohdassa oli tullut junnattua jo aika kauan ja olihan niitä merkkejä ylikunnosta ollut jo aika pitkän aikaa.

No, nyt sitten kärsin, enkä voi edes syyttää ketään. Trainerini sanoi minulle jo pari viikkoa ennen lopullista romahdusta, että nyt olisi ehkä syy ottaa vähän rennommin. Nyt sitten otetaan täysin rennosti.. Aika turhauttavaa, mutta mitäs tässä enää voi murehtia.

Luultavasti treenin kunnollinen aloittaminen venyy helmikuun puolelle ja silloin treenin painotus onkin sitten palautumisella. Cardion määrää tiputan radikaalisti, tulen keskittymään vielä entistäkin enemmän punttistreeniin ja yritän jättää niin sanotut turhat cardiot pois ja niihin käytetyn ajan käytän vaikka venyttelyyn tai johonkin muuhun palauttelevaan. Näissä suunnitelmissa yritän pysyä, jotta voisin jatkossa nauttia ongelmitta maailman parhaista harrastuksistani.